Foorum :
KALAJUTTUJA
Aihe :
Kalajutun kulisseissa
Toisenlainen kalajuttu
Totuus on tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Kalajutun kulisseissa
PÄÄSIN – tai katsontakannasta riippuen jouduin – mukaan matkalle, jonka tarkoituksena olisi taltioida taas yksi unohtumaton kalastusreissu televisioon. Olin käsikirjoittanut monta liuskaa tekstiä uudentyylisen ohjelmaidean eteen, ja lähdin nyt itse katsastamaan kätteni jäljen toimivuuden tosioloissa. Juhannusjuhlat perheen parissa vaihtuivat 12 tunnin reissaamiseen kohti Muurmanskia ja sieltä eteenpäin Kolalle, huippuluokan lohijoelle. Alkumatka menikin jouhevasti, mutta Venäjän rajan jälkeen täydellisesti pinnoitettu päällyste oli vain muisto. Niin surkeata tietä en ollut ikinä taivaltanut. Loputtomalta tuntunut rytinä kesti mielestäni ikuisuuden ja ensimmäiset 30 kilometriä matka taittui parhaimmillaankin vain kevyttä hölkkä vauhtia.
Saattue saapuu Muurmanskiin
Puolenyön jälkeen vihdoin ohitimme Murmanskin ”idyllisen” suurkaupungin. Isot kerrostalot ja tehdasrykelmät olivat Brezhnevin aikaisia kyhäelmiä, ja paikalliset kansalaiset eivät nähtävästi paljoa perusta perusremonttien saati sitten vaalivan restauroinnin perään. Halla laskeutui kanssamme samaan aikaan, kun saavuimme lopulta perille itse kalastusleiriin. Yösijamme olisi seuraavat seitsemän vuorokautta kuuden hengen teltta, jossa oli mukavat laverisängyt makuupusseineen. Muutaman tunnin elpymisen jälkeen suuntasimmekin jo kohti apajia. Näin ja koin hyvinkin läheltä kalamiesten kiiman, kun kalupakkiaan koluavat uroot valmistautuivat kuola valuen lohenkalastukseen. Matkassamme oli perho- ja viehekalastajia, yksi kameramies ja yksi turisti (allekirjoittanut). Joki oli haastava tuttavuus. Opimme hyvin nopeasti, että ”vain yhdeksän minuutin matka” tarkoitti käytännössä tunnin tarpomista pusikoituneiden joenvarsien ja haastavien metsäpolkujen keskellä. Jossain vaiheessa erkanimme kahteen ryhmään maksimoidaksemme tärppimahdollisuuden. Kameramies satsasi oikeaan ”hevoseen”, sillä koko reissun ensimmäinen lohi näki päivänvalonsa ”ikuistavien” katseiden alla. Viskoin viehettä hullun lailla koko päivän ajan, tosin täysin tuloksetta. En kuitenkaan vaipunut epätoivoon, sillä reissun ensimmäistä lohta lukuun ottamatta munat olivat menossa pataan” kuulemma myös kaikilla muillakin.
Juna tulee
Kävelimme takaisin leirille junanraiteita pitkin, sillä vaihtelevien maastojen takia se oli ajoittain jopa vähiten huonoin vaihtoehto. Päivä alkoi painaa jaloista silmäluomiin. Hiostuneet kahluusaappaat ja märäksi kostunut takki tekivät taivaltamisesta kömpelön. Siihen kun vielä lisäsi repun, vavan sekä kivenlohkareisen junaradan, ei kilometrien taivallus ollut enää mikään nautinto tälle sohvaperunalle. Aivan puskista kaikunut junan torvi herätti vaisuhkon seurueen, kun hirvittävä massa meinasi jättää meidät allemme. Pelästyin vietävästi veturin ääntä ja katsoessani taakse, huomasin sen olevan aivan takanamme. Kompuroin paniikissa ja lensin rähmälleni radan viereen, kohinan ja paukkeen ohittaessa minut niin läheltä, että ilmavirta löi kyyneleet silmiini. Nuolin haavojani tovin, kunnes kuulin riemukkaan huudon.
Kamera tänne!
Porukkamme kuopus – eli ohjelman juontaja – kamppaili parhaillaan noin kymmenkiloisen lohen kanssa joen rannassa. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja päättänyt korkata koskenniskan, jossa ei oltu koko päivänä kalastettu. Häikäisevä väsytys sisälsi kaikki draaman kaaret. Lohen valtava voima näkyi konkreettisemmin silloin, kun kaukana alavirrassa polskinut jättiläinen tekikin yllättäen taktiikanmuutoksen ja painui huikealla nopeudella pitkälle ylävirtaan. Näky oli tuttu jostain, mutta en saanut sitä heti mieleeni – kenties Tappajahai-elokuvista. Lopulta, parin vartin taistelun jälkeen, täyden kympin lohi oli saatu ylös – pyrstöstä nostaen tietty. Nämä kaverit eivät nimittäin haavia käyttäneet. Otimme pari poseerauskuvaa ja päästimme väsyneen kalan jatkamaan matkaansa. Sillä hetkellä tajusin olevani todellisten kalamiesten kanssa matkassa. Itse olin juuri hädin tuskin selvinnyt hengissä, kun loistavan tilannetajun omaava kaveri kampesi jo lohta joesta. Ihailtavaa touhua, täytyy myöntää. Muut jäivät tuona päivänä kalatta. Revanssihenkinen ilmapiiri tiesi lyhyitä ja levottomia unia, sillä heti aamusta lähdettäisiin taas kalaan – ja tietenkin järjettömän aikaisin. Koko reissun ainoan kauniin päivän myötä päätimme patikoida taas noin kympin verran alavirtaan, mutta tällä kertaa kokisimme pyydyksiämme vastarannan puolelta. Huokasin helpotuksesta, sillä mutkikas ja petollisen yllättävä junarata jäisi nyt kokonaan joen toiselle puolelle.
Karhuvaara
Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja juttu luisti, joten fiiliskin nousi vaihteeksi positiivisen puolelle. Pian kuitenkin kaupunkilaisen maailma synkkeni, kun valon ja varjon leikki paljasti metsän kätköistä karhun ääriviivat. Valtavat tortut höyrysivät edessämme ja todistivat epäilyt oikeiksi. Lähistöllämme olisi karhuja! Jatkoimme matkaa äänekkäästi jutellen ja tuntemuksistamme puhuen. Kenellä riittäisi kärsivällisyyttä siihen malliin, että menisi karhun kohdatessa maahan makaamaan? Älkää naurattako, ei minulla ainakaan! Pilvetöntä kesäpäivää (juhannusaatto muuten) varjosti pelko äkäisestä mesikämmenestä, tuosta pienten pentujen vihaisesta emosta. Päivittäin joessa uiskennellut minkki ei vaikuttanutkaan enää kaikista vaarallisimmalta pedolta. Kalastimme kaikkialta ja kahlasimme liukkaiden kivien keskellä kaikkein haastavimpiinkin virtakohtiin. Mitään ei vain tullut koko päivän aikana. Takaisin tallusteltiin taas vaatteet märkinä, hiestä tosin tällä kertaa. Helmeilevät hikipisarat, helle ja hyttyset, siinä oli sellainen symbioosi, joka sai turpani rullalle ja naamani patteja täyteen. Illalla kuvausten jo päätyttyä, tuottajamme sai mielenrauhansa takaisin metrin mittaisella lohella. Kala ”viimeisellä heitolla” sai suupielet hevosenkengälle koko muulle porukalle, ja ilmapiiri rentoutui huomattavasti. ”Leirissä makaava viehe ei sammaloidu” -vitsit naurattivat koko porukkaa, mutta kuulostavat tätä lukiessasi ymmärrettävästi ohi menevältä sisäpiirivitsiltä. Oli juhannuspäivä tai ei, pikku tenuttelu leirissä kuului juttuun lähes jokaisena iltana. Kukaan ei kai selvinnyt reissusta selvin päin, en ainakaan minä! Neljäntenä päivänä satoi aamusta iltaan. Rämmimme pusikoissa ja kuvasimme minkä pystyimme. Kosteus tunkeutui kaikkialle ja teki pian tehtävänsä niin repussa olleille varavaatteilleni, kameramiehen savukkeille kuin itse kameroillekin.
Leirielämää Venäjän malliin
Palasimme leiriin likomärkinä, väsyneinä ja ehkä hieman jopa v****untuneina. Ripustin märät vaatteet kuivumaan petini yläpuolelle ja lämmittelin tovin telttasaunassa, joka toimi oivallisena kuivattajana, sillä lämpöä ei riittänyt enää hikoilemiseen asti. Kiitin luojaani, että teltasta löytyi vielä yksi kuiva vaatekerta yöksi, jonka tulisin muuten muistamaan vielä hyvin pitkään. Ahdas telttamme oli nimittäin pilkkopimeä, missä kuuden kalamiehen läpimärät kamat roikkuivat sikin sokin. Teltta antoi rankkasateella hieman kosteutta läpi, joten makuupussimme ulommaiset laidat olivat järjestäen kostuneet. Pisarat tipahtelivat epäsäännöllisen tuskastuttavasti limaisista vaatteistamme. Pierut ja kuorsaukset eivät olleetkaan enää se pahin vitsaus, sillä usean tunnin savustus oli viedä tajun kankaalle. Venäläiset leiriapulaiset eivät olleet nimittäin pitäneet tärkeänä peittää polttopuita, joten ne olivat kastuneet päivän aikana perusteellisesti. Porukka jakaantui kahteen osaan sen mukaan, kuinka hyvin kukin sieti savua tai kylmyyttä. Joko yövyit savusumun keskellä tai palelit tosissaan taivasalla. Kummassakin vaihtoehdossa nukkuminen oli lähes mahdottomuus. Ironisinta oli, kun märät puutkin loppuivat jossain aamuyön tuntien ja kukonlaulun välimaastossa. Se taisi kuitenkin pelastaa pojat pahemmalta häkämyrkytykseltä. Itse valitsin nimittäin raikkaamman, joskin tuntuvasti jäätävämmän vaihtoehdon.
Miehiä vai hiiriä?
Raadollisen yön jälkeen miehestä otettiin mittaa ihan tosissaan, sillä yhä kauttaaltaan märät
kalastuskamppeet oli pakko vetää päälle ihan kylmiltään. Siinä vaiheessa reissun fokus
muuttui, sillä aikaisempien päivien kiivas hokemani: Lohi, lohi, lohi oli muuttunut kotiin, kotiin kotiin -itkuksi. Enää ei ollut niin tärkeää saada valtavaa lohta huijattua, sillä reissusta oli tullut todellinen selviytymistarina. Olisin vaihtanut vavan varressa mahdollisesti kokemani elämyksen ja vuosikausiksi kantavat kalajuttuni ilomielin kotiin pääsyksi. Yksi selviytymisreseptini oli suklaa. Omasta mielestäni kehnohkon ja niukanlaisen (muille kyllä tuntui maistuvan) muonan vastapainoksi popsin lähes tauotta suklaata. Pidin aina huolta siitä, että minulla oli koko ajan taskussani vähintään viisi Snickersiä. Parhaimpina päivinä ahmin suunnilleen 20 patukkaa. Kalastus oli kumminkin pääasia, ja pojille täytyi nostaa hattua, sillä kaikesta huolimatta kalastus maistui ja kalaa tuli. Ja nuo mielipuolet tuntuivat jopa nauttivan lähes joka sekunnista.
Hiilikuituvapa on viedä hengen
Laskeutuessamme alas kiskoilta ja suunnatessamme katseemme namun näköiseen pooliin,
pitkät perhovavat pelästyttivät koko porukan. Perhokalastajamme lensi sähköiskun voimasta
perseelleen ja valtavirran sihinä jäi soimaan korvissamme. Tapaturma jätti vain pienet naarmut, mutta vakavoitti pitkäksi toviksi –kuinka lähellä hengenlähtö saattoi olla? Skarppasimme loppupäivän ja ylitimme huolellisesti piikkilangat ja jyrkänteet. Matkaväsymys alkoi kalvaa koko porukkaa, mutta nyt oli tsempattava vielä muutama päivä. Ja kuinkas ollakaan, vinkuvan tuulista yötä seurasi sateinen päivä. Mutta mitäs siitä, meillä oli hyvä jengi kasassa. Aika hyvin porukka hitsautui yhteen reissun aikana. Oli miellyttävä havaita yhteenkuuluvuuden tunne, kun rämmittiin samoissa lätäköissä ja rämeiköissä. Juttu luisti ja läppä lensi. Toisen oppi tuntemaan ja hänen seurastaan nauttimaan. Tajusin, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun minut pyydettiin mukaan ”kalaan”. Lohiakin oli noussut jo useita, 7–10 kiloisia vonkaleita, mutta kameralle ei oltu saatu vielä yhtään suurta lohta perholla. Kesä tundralla oli ilmeisesti reippaasti myöhässä ja vesi joessa oli vielä todella korkealla. Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan seurasimme perhokalastajaamme koko loppuajan. Vartin varveja ja puolen tunnin turinoita. Paineet olivat kovat ja toivokin melkein menetetty, kun ylväs perhovapa alkoi taipua raikuvan huudon säestämänä: ”Pojat hei, nyt olisi kiinni... – ja se on muuten iso!" Oli mahtava fiilis, kun sadekin taukosi juuri kuin tilauksesta kuvausten ajaksi. Juontajan hyvistä sähläysyrityksistä huolimatta komea kala saatiin lopulta pyrstöotteeseen ja siten lähikuvaankin. Tavoitimme sen, mitä olimme koko pitkän päivän hakeneetkin: komean nousulohen perholla telkkuun asti. Täysin tyyni postikorttimaisema hyväili intoutuneita kuvaajia koko tuon viimeisen illan ajan, kun ylväät maisemat esittäytyivät tummien pilvien välistä loistaneeseen auringonlaskuun. Olin oppinut omakohtaisesti ainakin sen tosiasian, ettei kalastusohjelmia voi, eikä pidäkään käsikirjoittaa liikoja etukäteen. Niin paljon kommelluksia näyttää yhdelle reissulle mahtuvan. Sää- ja leiriolot, kuvausporukka ja kalastajat vaikuttavat oleellisesti reissun onnistumiseen, jonka lopullinen sinetti on täysin riippuvainen ylväiden kalojen arvoituksellisista aivoituksista.
Kirjoitin tästä reissusta siksi, että halusin kertoa tarinan kalastusreissun ja kalastusohjelman
kulisseista. Suomalaiset ovat kalahullua porukkaa ja monen eri kalastustavan taitajia.
Omien vesistöjen lisäksi Ahdin anteja lähdetään pyytämään ulkomaillekin asti. Kalastusohjelmien kirjo on jo varsin kattavaa ja useilla foorumeilla nähtyä. Jokainen televisio-ohjelman jakso tai DVD pitää sisällään myös sen toisen puolen, joka jää vain ohjelman tekijätiimin kokemukseksi. Tuon tiimin arvostus nousi silmissäni, sillä eihän minulla ollut tätä ennen mitään käsitystä kalastusohjelmien suunnittelusta, tekotavoista ja olosuhteiden pakosta! Itse lupaan kyllä pysyä jatkossa poissa jaloista!
Olli
|
Kalajuttuja 